Designin kritiikki

Designin alueelta puuttuu melkein kokonaan analyyttisyys ja kritiikki. Jos olet tutustunut designjulkaisuihin, olet varmaakin huomannut, että pääosaa näyttelevät erilaiset designtuotteiden, arkkitehtuurin ja sisustusten esittelyt. Designosaamisen rikastamisen näkökulmasta ongelmana on se, että esittelyt toistuvat samanlaisina tapahtumasta ja julkaisusta toiseen. Mukana olevat yrityksetkään eivät saa toimintaansa uusia ideoita lähes samanlaisina toistuvista messuista.

Tulevaisuuden tutkimuskeskuksen CID-tiimimme on ollut mukana kehittämässä seuraavaa OLO.MUOTO- tapahtumaa, joka järjestetään Lahdessa toista kertaa, nyt 21.-24.10. Lahden Messut Oy:n  pääyhteistyökumppanina on lisäksemme Lahden ammattikorkeakoulun Innovaatiokeskus.  Tapahtuma koostuu messuista, kansainvälisestä konferenssista sekä laajasta englanninkielisestä julkaisusta.

Ajatuksena on ollut kehittää kansainvälistyvästä tapahtumasta innovatiivinen designereiden kohtaamispaikka. Samalla ideana on törmäyttää eri alojen osaamisia keskenään tuoreilla tavoilla. Mukana on myös nuorien lahjakkuuksien töitä, vaihtoehtoisia näkökulmia designiin, muotoiltujen tuotteiden ja palveluiden kritiikkiä sekä paljon designiin liittyviä keskusteluja.

Tapahtuman teemana on Designing Slow Life. Hitaan design liittyy tapahtumassa palvelumuotoilun, sisustussuunnittelun ja teollisen muotoilun lisäksi moneen muuhunkin designin alueeseen. Tapahtuman ensimmäinen tiedotustilaisuus on toukokuussa, joten ei vielä paljasteta herkkupaloja. Kärsivällisyyttä siis.

Kuvassa yllä on tulevaisuuteen suuntautunut Lahden Messujen toimitusjohtaja Jussi Eerikäinen. Otos on kotoisin Jussin arkistoista.

Slow Design

Pääsiäisen alla Pasi Lankinen muistutti minua Milan Kunderan teoksesta Kiireettömyys. Olin aiemmin lainannut tuon kirjan Pasille luettavaksi ja unohtanut sen sitten slow-teemaa pohtiessani. Moniulotteisessa teoksessaan Kundera haikailee kiireettömien entisaikojen perään. Tulin pohtineeksi miksi on niin, että joutilaisuus ja kiireettömyys yhdistetään lähinnä menneisyyteen? Ikäänkuin menneisyydessä sijaitsisi tuo lintukoto, johon mielessämme haluaisimme pyrkiä. Kuvitelmasta on riisuttu menneisyydessä vallinneiden todellisuuksien kaikki ongelmat: taudeista, ravinnosta ja työstä aiheutunut lyhyt elinikä ja muut arkea hankaloittaneet ongelmat. Toisaalta on niinkin, että menneisyydestä tulisi voida noutaa nykyisyyteen historiallisten aikakausien parhaita piirteitä.

Aikaisemmin kirjoitin slow-ajattelun kytköksistä laatuun. Yleisesti ottaen on varmaankin niin, että käytetty aika lisää laatua – ainakin tiettyyn pisteeseen saakka. Omassa työssäni tämä on käynyt ilmiselväksi. Otetaan esimerkiksi kirjan kirjoittaminen. Opuksen kypsyttely pidemmällä ajalla johtaa siihen, että teksti rikastuu ajan kanssa. Toisaalta on niinkin, että jossain vaiheessa jo kirjoitettu teoksen alkupää alkaa sisällöltään vanhentua tuoreempien oivallusten syrjäyttäessä vanhat. Olisi hyvä osata nauttia joutilaisuuden luovuutta ruokkivasta voimasta, mutta samalla tulisi osata lopettaa ajoissa. Uudet ajatukset ansaitsevat uuden kirjan. Tässä onkin hitaan dilemma. Miten kauan hidastaminen saa kestää, jos pyritään parempaan laatuun?

Vuoden 2003 paikkeilla kirjoitin artikkelin hitaasta visuaalisesta viestinnästä Julkaisija-lehteen. Nyt olen kaivanut silloiset ajatukseni uudestaan esille Slow-teeman innoittamana. Kuvassa, tilassa tai muotoillussa tuotteessa rytmi vaikuttaa hiljaisuuden kokemiseen, samoin värit. Pääsääntöisesti on niin, että kuvan väriharmonia tai pelkistetty väri-ilmaisu johtaa ajatukset hiljaisuuteen. Sama logiikka koskee sommittelua. Yleisesti voidaan todeta, että kun kuvassa (tai missä tahansa muotoilun kohteena olevassa) tapahtuu vähän, voidaan puhua hiljaisesta visuaalisesta viestinnästä.

Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Yllä olevassa kuvassa vallitsee rauhoittava hiljaisuus, vaikka kuva itsessään ei ole väreiltään tai sommittelultaan jännitteetön. Venetsialainen tekstiilitaiteilija, kirjailija ja valokuvaaja Fiora Herrera on kääntynyt meditatiivisessa olotilassaan dialogiin itsensä kanssa. Syvä punainen ja kirpeä keltainen viestivät taiteilijan ominaislaatua.  Ulkona ripottelee vettä. Tunnelma on odottava.

Hiljaisuus liittyy myös tyhjyyden tai avaruuden kokemiseen. Hitaassa onkin jotain henkisesti syvää; usein hidas tuntuu terapeuttiselta tai jopa hengelliseltä. Toisaalta sanana hidas ei ole ongelmaton. Käsite tuo mieleen yhtäältä hidasälyisen, toisaalta huonon palvelun tai sen, ettei “täällä” tapahdu mitään. Pitäisi keksiä hitaalle uusia olomuotoja tai välitiloja.

Ymmärrän arkkitehtuurin viestinnän näkökulmasta: tällöin keskiöön nousee ihminen rakennetussa ympäristössä. Jos tähän yhtälöön vielä liitetään tilojen uudenlainen yksilö- tai ryhmäkohtainen muunneltavuus sekä tilojen “älykkyys” ja medioituminen; personoidun hitaan terapiaulottuvuudet pääsevät oikeuksiinsa. Omien tarpeiden mukaan tuunattu hidastaminen sosiaalisissa, medioituneissa ja moniastisissa ympäristöissä avaa mahdollisuuksia vaihtoehtoisille ajattelupoluille. Uskon, että hidastamisen hyvinvointivaikutukset ovat kiinnostava tutkimus- ja kehitysteema sekä kansanterveydellisestä- että businessnäkökulmasta.  Hitaan design liittyy tietysti myös palvelumuotoiluun (ks. aikaisempi blogikirjoitukseni). Miten palveluprosesseja ja palveluympäristöjä voisi kehittää rentouttavan joutilaisuuden näkökulmasta? Entä miten palvelukonsepteja rakennetaan Slow-teeman ympärille? Voidaan myös kysyä, millaista on hidastamisen logiikkaa noudattava pukeutuminen tai millainen on slow-filosofiaan linkittyvä tarjoiluastia?

Retrotunnelmointi on itsessään jollain tavalla hidastavaa. Kysynkin, miten tarinankerrontaa, vuorovaikutteisten tilojen dramaturgiaa ja retro-tunnelmaa voidaan hyödyntää palvelukonseptien kehittelyssä? Ei ole todellakaan vaikeaa löytää kehityskohteita hitaan muotoilulle.

Otin kuvan Fiora Herrerasta toisessa kotikaupungissani Venetsiassa, kesällä 2008.

Näkemyksiä hyvästä designista

If I’d asked my customers what they wanted, they’d have said a faster
horse.
– Henry Ford (1863–1947)

Oheinen lainaus on teollisen autonvalmistuksen alkuajoilta, mutta kertoo edelleen olennaisen: asiakkailta kysyminen ei johda edelläkävijyyteen. Pitää olla näkemystä ja rohkeutta tehdä asiat uudella tavalla. Tällä en suinkaan tarkoita sitä, etteikö tutkimustietoa tulisi hyödyntää. Historiallinen perspektiivi ja nykyhetken painostava projektiarki kannattaa kuitenkin vaihtaa tulevaisuushenkiseen ajatteluun, olipa sitten kysymys millaisesta kehitystyöstä tahansa. Muotoilukin on parhaimmillaan silloin, kun sen kautta kyetään tuomaan esille jotain kokonaan uutta.

Hyvälle muotoilulle on erilaisia, osin yhteismitattomia arviointikriteereitä. Kaiken lisäksi hyvän designin arviointikriteeristö muuttuu koko ajan. Eilisen päivän tunnustettu mestari on jo voinut tipahtaa kärryiltä siitä, millaista on ajankohtainen visuaalinen kulttuuri ja tämän päivän visuaalinen kielioppi. Arvioinnin kompleksisuutta lisää se, että eri tyyppissä genreissa sekä ala- ja vastakulttuureissa erinomaista visuaalisuutta arvotetaan usein keskenään erilaista näkökulmista. Toisaalta omaperäisyys on ja pysyy tärkeänä arviointoperusteena, samoin kun kliseisyys helposti tunnistettavana heikkoutena.

Perinteisesti designin tasoa on arvioitu lähinnä esteettisin perustein. Haastavammaksi arvioinnin tekee se, ettei esteettinen näkökulma ja puhdas taiteellinen työ enää riitä muotoilun alueilla. Lähitulevaisuudessa hyvää suunnittelua arvioidaan edelleen monipuolisemmista ja monialaisemmista perspektiiveistä. Käytettävyyssuunnittelukin laajenee uusiin ulottuvuuksiin. Nykyään esimerkiksi tilasuunnittelun onnistumista voidaan arvottaa sen mukaan, miten tila vaikuttaa ihmiseen psykofyysisesti (ks. ambience design). Tällöin esteettinen näkökulma on alisteinen tilan vaihtuville käyttötarkoituksille.

Pääosaan on nousemassa tilojen muunneltavuus. Rakennetusta ympäristöstä tulee käyttäjien kanssa vuorovaikutteisempia,  “älykkäitä” ja medioituneita. Näyttää selvältä, että designin osaamisen evoluutiossa eri designin ammattialat fuusioituvat, tilalle syntyy kokonaan uusia suunnittelun alueita ja muotoilijat seikkailevat alalta toiselle entistäkin vilkkaammin. Miten arvioida entistäkin monialaisemmaksi ja kompleksisemmaksi muuttuvien ammattilaojen tekemisen laatua? Tämä on hankalaa, sillä nykyäänkin todellinen hyvän suunnittelun arvostaminen  ja arvottaminen on oma osaamisen alueensa. Visuaalisesti orientoutuneet ammattilaiset eivät usein kykene lausemaan julki osaamisestaan kumpuavaa kriittistä näkemystä. Toisaalta laatukiriteerit eivät edes ole kovinkaan helposti eksplisiittisesti formuloitavissa.

Korostettakoon, että olipa kyse mistä ammattialasta tahansa, hyvän työn arviointiin tarvitaan näkemystä ja monipuolista kokemusta. Jos tarkastelee osaamisen evoluutiota kriittisesti, huomaa että laatu ei ole koskaan mielipideasia. Arviointikriteeristö on osin vaikeasti artikuloitavissa olevaa tietoa, joka vaati pitkää kylpemistä ammattialan hiljaisen tiedon meressä.

Toisaalta designin piirissä ollaan edelleen liiaksi kiinni taiteilijanäkökulmassa. Designin opetuksessakin on (hiukan ammattialan mukaan vaihdellen) perinteisesti pyritty “taiteilijaidentiteetin” rakentamiseen sekä erottuvan tyylin kehittämiseen ja toistoon. Voidaan hyvin kysyä, miten tällainen pyrkimys tukee aloittelevaa suunnittelijaa markkinoilla, jossa tulisi luoda toistuvasti erilaisia ja eri näköisiä ratkaisuja tilaajan vaihtuviin tarpeisiin soveltuvasti? Eikö pikemminkin tulisi panostaa monipuolisuuteen ja monitaitoisuuteen?

Designin kulttuureja pitäisi meillä Suomessakin edelleen rikastaa niin, että kaikki erilaiset kukat voisivat loistaa samassa puutarhassa. Samalla tarvittaisiin koulutusta ja haarjaantumista designin kritiikkiin. Pitäisi aktiivisesti pyrkiä kritiikin kehittämiseen designjulkaisuissa ja muillakin ammattifoorumeilla, sekä tietysti valtamedioissa. Rakentavilla analyyseillä voisi olla tärkeä rooli ammattitaidon kehittämisessä ja keskustelukulttuurin synnyttämisessä alalle, joka hengittää ilmaisumuotojensa kautta.

Yllä oleva kuva on kirjastani Kuvien takana (2005). Teos kostuu kuvista ja niiden takana olevien ilmiöiden analyyseistä. Art Goes kapakka-julisteesta tulee mieleen se, kuinka vähän meillä loppujen lopuksi käytetään tasokasta kuvituskuvaa julkaisuissa. Usein valitettavasti pitäydytään alkeellisemmalla tasolla laatuun pyrkimisessä: lisätään kiiltävää, lakattua paperia ja kolmiulotteisia muotoja varjojen kanssa.

Paperilehden kuolema

“Yhdysvaltain lehdistö on joutunut talouskriisin ja mainostulojen romahtamisen myötä vakaviin vaikeuksiin suurimpia laatulehtiä myöten”. Näin lukee aamun Helsingin Sanomien pienessä uutisessa. Perinteikäs Seattle-Intteligencer siirtyi juuri pelkästään verkkolehdeksi ja Denverissä imestyvä Rocky Mountain News lopetettiin kokonaan. Vuodesta 1872 ilmestynyttä Boston Globea uhkaa lakkauttaminen. Vaikeuksissa on ollut myös vuonna 1865 perustettu San Francisco Chronicle, joka on tänä vuonna investoinut erityisesti lehden ulkoasuun, samoin kuin Chigaco Tribune ja Orlando Sentinel viime vuonna.  Designiin on panostettu, koska jotain on tehtävä paperilehden lukijoiden ja mainostulojen vähenemisen vuoksi.

Kirjoitin aikaisemmin tässä blogissa uusista sähköisistä lukijoista ja erityisesti Amazon Kindle 2:en saamasta huomiosta. Onko taistelu paperisten sanomalehtien puolesta taistelua tuulimyllyjä vastaan?  Monen lehden toimijoiden julkilausuttu (toive/)skenaario on sellainen, jossa paperilehdellä tulee säilymään oma roolinsa internetin  merkityksen kasvaessa ja sähköisten lukijoiden lisääntyessä.

Minulle itselleni sanomalehtien lukeminen aamukahvin kanssa on tärkeä tapa, josta en edes haluasi päästää irti. Muistettakoon kuitenkin, että nyt on kasvamassa internetsukupolvi, joka on tottunut hakemaan uutisensa netistä ja vieläpä valtamedioiden kanssa kilpailevista lähteistä. Heille paperilehti saattaa olla reliikki, jolla on merkitystä lähinnä historian näkökulmasta.

Sanoisin, että tässä tilanteessa systemaatisella ennakointityöllä (tulevaisuuden tutkimus) tulisi olla merkittävä rooli, samoin aktiivisella kehitystyöllä.