Pääsiäisen alla Pasi Lankinen muistutti minua Milan Kunderan teoksesta Kiireettömyys. Olin aiemmin lainannut tuon kirjan Pasille luettavaksi ja unohtanut sen sitten slow-teemaa pohtiessani. Moniulotteisessa teoksessaan Kundera haikailee kiireettömien entisaikojen perään. Tulin pohtineeksi miksi on niin, että joutilaisuus ja kiireettömyys yhdistetään lähinnä menneisyyteen? Ikäänkuin menneisyydessä sijaitsisi tuo lintukoto, johon mielessämme haluaisimme pyrkiä. Kuvitelmasta on riisuttu menneisyydessä vallinneiden todellisuuksien kaikki ongelmat: taudeista, ravinnosta ja työstä aiheutunut lyhyt elinikä ja muut arkea hankaloittaneet ongelmat. Toisaalta on niinkin, että menneisyydestä tulisi voida noutaa nykyisyyteen historiallisten aikakausien parhaita piirteitä.
Aikaisemmin kirjoitin slow-ajattelun kytköksistä laatuun. Yleisesti ottaen on varmaankin niin, että käytetty aika lisää laatua – ainakin tiettyyn pisteeseen saakka. Omassa työssäni tämä on käynyt ilmiselväksi. Otetaan esimerkiksi kirjan kirjoittaminen. Opuksen kypsyttely pidemmällä ajalla johtaa siihen, että teksti rikastuu ajan kanssa. Toisaalta on niinkin, että jossain vaiheessa jo kirjoitettu teoksen alkupää alkaa sisällöltään vanhentua tuoreempien oivallusten syrjäyttäessä vanhat. Olisi hyvä osata nauttia joutilaisuuden luovuutta ruokkivasta voimasta, mutta samalla tulisi osata lopettaa ajoissa. Uudet ajatukset ansaitsevat uuden kirjan. Tässä onkin hitaan dilemma. Miten kauan hidastaminen saa kestää, jos pyritään parempaan laatuun?
Vuoden 2003 paikkeilla kirjoitin artikkelin hitaasta visuaalisesta viestinnästä Julkaisija-lehteen. Nyt olen kaivanut silloiset ajatukseni uudestaan esille Slow-teeman innoittamana. Kuvassa, tilassa tai muotoillussa tuotteessa rytmi vaikuttaa hiljaisuuden kokemiseen, samoin värit. Pääsääntöisesti on niin, että kuvan väriharmonia tai pelkistetty väri-ilmaisu johtaa ajatukset hiljaisuuteen. Sama logiikka koskee sommittelua. Yleisesti voidaan todeta, että kun kuvassa (tai missä tahansa muotoilun kohteena olevassa) tapahtuu vähän, voidaan puhua hiljaisesta visuaalisesta viestinnästä.
Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Yllä olevassa kuvassa vallitsee rauhoittava hiljaisuus, vaikka kuva itsessään ei ole väreiltään tai sommittelultaan jännitteetön. Venetsialainen tekstiilitaiteilija, kirjailija ja valokuvaaja Fiora Herrera on kääntynyt meditatiivisessa olotilassaan dialogiin itsensä kanssa. Syvä punainen ja kirpeä keltainen viestivät taiteilijan ominaislaatua. Ulkona ripottelee vettä. Tunnelma on odottava.
Hiljaisuus liittyy myös tyhjyyden tai avaruuden kokemiseen. Hitaassa onkin jotain henkisesti syvää; usein hidas tuntuu terapeuttiselta tai jopa hengelliseltä. Toisaalta sanana hidas ei ole ongelmaton. Käsite tuo mieleen yhtäältä hidasälyisen, toisaalta huonon palvelun tai sen, ettei “täällä” tapahdu mitään. Pitäisi keksiä hitaalle uusia olomuotoja tai välitiloja.
Ymmärrän arkkitehtuurin viestinnän näkökulmasta: tällöin keskiöön nousee ihminen rakennetussa ympäristössä. Jos tähän yhtälöön vielä liitetään tilojen uudenlainen yksilö- tai ryhmäkohtainen muunneltavuus sekä tilojen “älykkyys” ja medioituminen; personoidun hitaan terapiaulottuvuudet pääsevät oikeuksiinsa. Omien tarpeiden mukaan tuunattu hidastaminen sosiaalisissa, medioituneissa ja moniastisissa ympäristöissä avaa mahdollisuuksia vaihtoehtoisille ajattelupoluille. Uskon, että hidastamisen hyvinvointivaikutukset ovat kiinnostava tutkimus- ja kehitysteema sekä kansanterveydellisestä- että businessnäkökulmasta. Hitaan design liittyy tietysti myös palvelumuotoiluun (ks. aikaisempi blogikirjoitukseni). Miten palveluprosesseja ja palveluympäristöjä voisi kehittää rentouttavan joutilaisuuden näkökulmasta? Entä miten palvelukonsepteja rakennetaan Slow-teeman ympärille? Voidaan myös kysyä, millaista on hidastamisen logiikkaa noudattava pukeutuminen tai millainen on slow-filosofiaan linkittyvä tarjoiluastia?
Retrotunnelmointi on itsessään jollain tavalla hidastavaa. Kysynkin, miten tarinankerrontaa, vuorovaikutteisten tilojen dramaturgiaa ja retro-tunnelmaa voidaan hyödyntää palvelukonseptien kehittelyssä? Ei ole todellakaan vaikeaa löytää kehityskohteita hitaan muotoilulle.
Otin kuvan Fiora Herrerasta toisessa kotikaupungissani Venetsiassa, kesällä 2008.
Avainsanat: hidastaminen, joutilaisuus, slow, slow design, Slow Life
21.4.2009 kello 10:19 |
Olen itse tällä hetkellä sivuamassa aihetta kiireettömyys mm. Tom Hodginsonin näkökulmasta [mielenkiintoisia ajatuksia Tompalla, tosin välillä tuntuu, että hän yrittää oikeuttaa koko kirjallisella tuotannollaan tupakanpolttonsa ja oluen litkintänsä
] ja uskoisin, että kaipuu historian kiireettömiin aikoihin vuotaa siitä samasta maljasta, josta “Ennen oli paremmin” -tunne kumpuaa.
Tässä harhassa on varmaankin osittain kyse siitä, että ihminen usein voi haluta muutosta [vaikka samaan aikaan pelkäisikin sitä], mutta on tietyllä tapaa nostalginen kone, jonka muistot menneisyydestä ovat yhtä totuudenmukaisia kuin dokumenttielokuvien kuvaajien lopputulos kohteestaan; ne ovat subjektiivisia ja taipuvat tahtoomme, pintaan tulevat usein ne asiat jotka sieltä halutaankin löytyvän.
Olen syntynyt Tallinnassa aikakaudella jolloin poliisiautojen sijasta kadulla parveilivat edelleen miliisit ja kaupoista ei saanut juuri mitään ilman, että piti jonottaa joka paikkaan, jos silloinkaan. Silti tämä aikakausi usein muistuu mieleen tietyllä tapaa rauhallisena, jonkinlaisena venäläistyylisenä klassikkona, jossa oli henkisesti luovempi hengittää ja olla kiireetön ajattelija ja filosofoija. Isänikin sanoo, ettei halua enää edes käydä siellä, koska se ‘fiilis ei ole enää sama’.
Itse en tätä toki kovin vahvasti koe näin, koska olin niin nuori ja muutin Suomeen vallan pienenä, mutta silti tunnistan tämän ajankuvan itsessäni. Tosin olen erittäin vahvasti sitä mieltä, että vastakohtana sille, että elää keskellä eri medioiden täyttämää kaikenlaista kulutusyhteiskuntaa, on toki helpompaa olla avoin ja luoda itse yhteiskunnassa jossa uloista inputtia ei ole liialti.
Ihminen on myös sellainen kone, että se ei pysty olemaan loputtomiin vain paikoillaan tekemättä mitään [miksi muuten meditoinnistakin tehtäisiin niin iso ja jotenkin 'hengellinen' asia], mutta paikassa jossa sinun itsesi pitäisi koko ajan kuluttaa ja jakaa asioita, vaaditaan oikeasti intohimoa ja tietynlaista mielenvahvuuttaa alkaa käyttäytyä itse juuri päinvastoin; tiputtaa pois ulkoisten tekijöiden aiheuttama paniikin- ja riittämättömyydentunne ja olla iloinen siitä tosiasiasta, ettei juuri millään niistä asioista joita en ehtinyt tänään tehdä olisi muutenkaan ollut juuri mitään merkitystä universumin mielestä.