Slow Design

Pääsiäisen alla Pasi Lankinen muistutti minua Milan Kunderan teoksesta Kiireettömyys. Olin aiemmin lainannut tuon kirjan Pasille luettavaksi ja unohtanut sen sitten slow-teemaa pohtiessani. Moniulotteisessa teoksessaan Kundera haikailee kiireettömien entisaikojen perään. Tulin pohtineeksi miksi on niin, että joutilaisuus ja kiireettömyys yhdistetään lähinnä menneisyyteen? Ikäänkuin menneisyydessä sijaitsisi tuo lintukoto, johon mielessämme haluaisimme pyrkiä. Kuvitelmasta on riisuttu menneisyydessä vallinneiden todellisuuksien kaikki ongelmat: taudeista, ravinnosta ja työstä aiheutunut lyhyt elinikä ja muut arkea hankaloittaneet ongelmat. Toisaalta on niinkin, että menneisyydestä tulisi voida noutaa nykyisyyteen historiallisten aikakausien parhaita piirteitä.

Aikaisemmin kirjoitin slow-ajattelun kytköksistä laatuun. Yleisesti ottaen on varmaankin niin, että käytetty aika lisää laatua – ainakin tiettyyn pisteeseen saakka. Omassa työssäni tämä on käynyt ilmiselväksi. Otetaan esimerkiksi kirjan kirjoittaminen. Opuksen kypsyttely pidemmällä ajalla johtaa siihen, että teksti rikastuu ajan kanssa. Toisaalta on niinkin, että jossain vaiheessa jo kirjoitettu teoksen alkupää alkaa sisällöltään vanhentua tuoreempien oivallusten syrjäyttäessä vanhat. Olisi hyvä osata nauttia joutilaisuuden luovuutta ruokkivasta voimasta, mutta samalla tulisi osata lopettaa ajoissa. Uudet ajatukset ansaitsevat uuden kirjan. Tässä onkin hitaan dilemma. Miten kauan hidastaminen saa kestää, jos pyritään parempaan laatuun?

Vuoden 2003 paikkeilla kirjoitin artikkelin hitaasta visuaalisesta viestinnästä Julkaisija-lehteen. Nyt olen kaivanut silloiset ajatukseni uudestaan esille Slow-teeman innoittamana. Kuvassa, tilassa tai muotoillussa tuotteessa rytmi vaikuttaa hiljaisuuden kokemiseen, samoin värit. Pääsääntöisesti on niin, että kuvan väriharmonia tai pelkistetty väri-ilmaisu johtaa ajatukset hiljaisuuteen. Sama logiikka koskee sommittelua. Yleisesti voidaan todeta, että kun kuvassa (tai missä tahansa muotoilun kohteena olevassa) tapahtuu vähän, voidaan puhua hiljaisesta visuaalisesta viestinnästä.

Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Yllä olevassa kuvassa vallitsee rauhoittava hiljaisuus, vaikka kuva itsessään ei ole väreiltään tai sommittelultaan jännitteetön. Venetsialainen tekstiilitaiteilija, kirjailija ja valokuvaaja Fiora Herrera on kääntynyt meditatiivisessa olotilassaan dialogiin itsensä kanssa. Syvä punainen ja kirpeä keltainen viestivät taiteilijan ominaislaatua.  Ulkona ripottelee vettä. Tunnelma on odottava.

Hiljaisuus liittyy myös tyhjyyden tai avaruuden kokemiseen. Hitaassa onkin jotain henkisesti syvää; usein hidas tuntuu terapeuttiselta tai jopa hengelliseltä. Toisaalta sanana hidas ei ole ongelmaton. Käsite tuo mieleen yhtäältä hidasälyisen, toisaalta huonon palvelun tai sen, ettei “täällä” tapahdu mitään. Pitäisi keksiä hitaalle uusia olomuotoja tai välitiloja.

Ymmärrän arkkitehtuurin viestinnän näkökulmasta: tällöin keskiöön nousee ihminen rakennetussa ympäristössä. Jos tähän yhtälöön vielä liitetään tilojen uudenlainen yksilö- tai ryhmäkohtainen muunneltavuus sekä tilojen “älykkyys” ja medioituminen; personoidun hitaan terapiaulottuvuudet pääsevät oikeuksiinsa. Omien tarpeiden mukaan tuunattu hidastaminen sosiaalisissa, medioituneissa ja moniastisissa ympäristöissä avaa mahdollisuuksia vaihtoehtoisille ajattelupoluille. Uskon, että hidastamisen hyvinvointivaikutukset ovat kiinnostava tutkimus- ja kehitysteema sekä kansanterveydellisestä- että businessnäkökulmasta.  Hitaan design liittyy tietysti myös palvelumuotoiluun (ks. aikaisempi blogikirjoitukseni). Miten palveluprosesseja ja palveluympäristöjä voisi kehittää rentouttavan joutilaisuuden näkökulmasta? Entä miten palvelukonsepteja rakennetaan Slow-teeman ympärille? Voidaan myös kysyä, millaista on hidastamisen logiikkaa noudattava pukeutuminen tai millainen on slow-filosofiaan linkittyvä tarjoiluastia?

Retrotunnelmointi on itsessään jollain tavalla hidastavaa. Kysynkin, miten tarinankerrontaa, vuorovaikutteisten tilojen dramaturgiaa ja retro-tunnelmaa voidaan hyödyntää palvelukonseptien kehittelyssä? Ei ole todellakaan vaikeaa löytää kehityskohteita hitaan muotoilulle.

Otin kuvan Fiora Herrerasta toisessa kotikaupungissani Venetsiassa, kesällä 2008.

Näkemyksiä hyvästä designista

If I’d asked my customers what they wanted, they’d have said a faster
horse.
– Henry Ford (1863–1947)

Oheinen lainaus on teollisen autonvalmistuksen alkuajoilta, mutta kertoo edelleen olennaisen: asiakkailta kysyminen ei johda edelläkävijyyteen. Pitää olla näkemystä ja rohkeutta tehdä asiat uudella tavalla. Tällä en suinkaan tarkoita sitä, etteikö tutkimustietoa tulisi hyödyntää. Historiallinen perspektiivi ja nykyhetken painostava projektiarki kannattaa kuitenkin vaihtaa tulevaisuushenkiseen ajatteluun, olipa sitten kysymys millaisesta kehitystyöstä tahansa. Muotoilukin on parhaimmillaan silloin, kun sen kautta kyetään tuomaan esille jotain kokonaan uutta.

Hyvälle muotoilulle on erilaisia, osin yhteismitattomia arviointikriteereitä. Kaiken lisäksi hyvän designin arviointikriteeristö muuttuu koko ajan. Eilisen päivän tunnustettu mestari on jo voinut tipahtaa kärryiltä siitä, millaista on ajankohtainen visuaalinen kulttuuri ja tämän päivän visuaalinen kielioppi. Arvioinnin kompleksisuutta lisää se, että eri tyyppissä genreissa sekä ala- ja vastakulttuureissa erinomaista visuaalisuutta arvotetaan usein keskenään erilaista näkökulmista. Toisaalta omaperäisyys on ja pysyy tärkeänä arviointoperusteena, samoin kun kliseisyys helposti tunnistettavana heikkoutena.

Perinteisesti designin tasoa on arvioitu lähinnä esteettisin perustein. Haastavammaksi arvioinnin tekee se, ettei esteettinen näkökulma ja puhdas taiteellinen työ enää riitä muotoilun alueilla. Lähitulevaisuudessa hyvää suunnittelua arvioidaan edelleen monipuolisemmista ja monialaisemmista perspektiiveistä. Käytettävyyssuunnittelukin laajenee uusiin ulottuvuuksiin. Nykyään esimerkiksi tilasuunnittelun onnistumista voidaan arvottaa sen mukaan, miten tila vaikuttaa ihmiseen psykofyysisesti (ks. ambience design). Tällöin esteettinen näkökulma on alisteinen tilan vaihtuville käyttötarkoituksille.

Pääosaan on nousemassa tilojen muunneltavuus. Rakennetusta ympäristöstä tulee käyttäjien kanssa vuorovaikutteisempia,  “älykkäitä” ja medioituneita. Näyttää selvältä, että designin osaamisen evoluutiossa eri designin ammattialat fuusioituvat, tilalle syntyy kokonaan uusia suunnittelun alueita ja muotoilijat seikkailevat alalta toiselle entistäkin vilkkaammin. Miten arvioida entistäkin monialaisemmaksi ja kompleksisemmaksi muuttuvien ammattilaojen tekemisen laatua? Tämä on hankalaa, sillä nykyäänkin todellinen hyvän suunnittelun arvostaminen  ja arvottaminen on oma osaamisen alueensa. Visuaalisesti orientoutuneet ammattilaiset eivät usein kykene lausemaan julki osaamisestaan kumpuavaa kriittistä näkemystä. Toisaalta laatukiriteerit eivät edes ole kovinkaan helposti eksplisiittisesti formuloitavissa.

Korostettakoon, että olipa kyse mistä ammattialasta tahansa, hyvän työn arviointiin tarvitaan näkemystä ja monipuolista kokemusta. Jos tarkastelee osaamisen evoluutiota kriittisesti, huomaa että laatu ei ole koskaan mielipideasia. Arviointikriteeristö on osin vaikeasti artikuloitavissa olevaa tietoa, joka vaati pitkää kylpemistä ammattialan hiljaisen tiedon meressä.

Toisaalta designin piirissä ollaan edelleen liiaksi kiinni taiteilijanäkökulmassa. Designin opetuksessakin on (hiukan ammattialan mukaan vaihdellen) perinteisesti pyritty “taiteilijaidentiteetin” rakentamiseen sekä erottuvan tyylin kehittämiseen ja toistoon. Voidaan hyvin kysyä, miten tällainen pyrkimys tukee aloittelevaa suunnittelijaa markkinoilla, jossa tulisi luoda toistuvasti erilaisia ja eri näköisiä ratkaisuja tilaajan vaihtuviin tarpeisiin soveltuvasti? Eikö pikemminkin tulisi panostaa monipuolisuuteen ja monitaitoisuuteen?

Designin kulttuureja pitäisi meillä Suomessakin edelleen rikastaa niin, että kaikki erilaiset kukat voisivat loistaa samassa puutarhassa. Samalla tarvittaisiin koulutusta ja haarjaantumista designin kritiikkiin. Pitäisi aktiivisesti pyrkiä kritiikin kehittämiseen designjulkaisuissa ja muillakin ammattifoorumeilla, sekä tietysti valtamedioissa. Rakentavilla analyyseillä voisi olla tärkeä rooli ammattitaidon kehittämisessä ja keskustelukulttuurin synnyttämisessä alalle, joka hengittää ilmaisumuotojensa kautta.

Yllä oleva kuva on kirjastani Kuvien takana (2005). Teos kostuu kuvista ja niiden takana olevien ilmiöiden analyyseistä. Art Goes kapakka-julisteesta tulee mieleen se, kuinka vähän meillä loppujen lopuksi käytetään tasokasta kuvituskuvaa julkaisuissa. Usein valitettavasti pitäydytään alkeellisemmalla tasolla laatuun pyrkimisessä: lisätään kiiltävää, lakattua paperia ja kolmiulotteisia muotoja varjojen kanssa.

Paperilehden kuolema

“Yhdysvaltain lehdistö on joutunut talouskriisin ja mainostulojen romahtamisen myötä vakaviin vaikeuksiin suurimpia laatulehtiä myöten”. Näin lukee aamun Helsingin Sanomien pienessä uutisessa. Perinteikäs Seattle-Intteligencer siirtyi juuri pelkästään verkkolehdeksi ja Denverissä imestyvä Rocky Mountain News lopetettiin kokonaan. Vuodesta 1872 ilmestynyttä Boston Globea uhkaa lakkauttaminen. Vaikeuksissa on ollut myös vuonna 1865 perustettu San Francisco Chronicle, joka on tänä vuonna investoinut erityisesti lehden ulkoasuun, samoin kuin Chigaco Tribune ja Orlando Sentinel viime vuonna.  Designiin on panostettu, koska jotain on tehtävä paperilehden lukijoiden ja mainostulojen vähenemisen vuoksi.

Kirjoitin aikaisemmin tässä blogissa uusista sähköisistä lukijoista ja erityisesti Amazon Kindle 2:en saamasta huomiosta. Onko taistelu paperisten sanomalehtien puolesta taistelua tuulimyllyjä vastaan?  Monen lehden toimijoiden julkilausuttu (toive/)skenaario on sellainen, jossa paperilehdellä tulee säilymään oma roolinsa internetin  merkityksen kasvaessa ja sähköisten lukijoiden lisääntyessä.

Minulle itselleni sanomalehtien lukeminen aamukahvin kanssa on tärkeä tapa, josta en edes haluasi päästää irti. Muistettakoon kuitenkin, että nyt on kasvamassa internetsukupolvi, joka on tottunut hakemaan uutisensa netistä ja vieläpä valtamedioiden kanssa kilpailevista lähteistä. Heille paperilehti saattaa olla reliikki, jolla on merkitystä lähinnä historian näkökulmasta.

Sanoisin, että tässä tilanteessa systemaatisella ennakointityöllä (tulevaisuuden tutkimus) tulisi olla merkittävä rooli, samoin aktiivisella kehitystyöllä.

Mitä on palvelumuotoilu?

Palvelumuotoilu on suhteellisen uusi osaamisen alue. Viime marraskuussa järjestyssä palvelumuotoilukonferenssissa Amsterdamissa mukana oli alan keskeisiä toimijoita pohtimassa käsitteitä, esittelemässä projekteja ja verkostoitumassa. Näyttää siltä, että monille alan ihmisillekään ei ole vielä kirkastunut, mitä palvelumuotoilu oikeastaan tarkoittaa. Palvelumuotoilun on esimerkiksi väitetty olevan palveluelämysten suunnittelua. Yksilökohtaisia elämyksiä ei kuitenkaan voi suunnitella; vain elämyksiin vaikuttaviin kohtaamisiin ja palveluympäristöihin voi vaikuttaa hyvällä suunnittelulla. Palvelukonseptien- ja  prosessien muotoilu on luonteeltaan immateriaalista ja käsitteellistä. Siksi palvelumuotoilua on ollut vaikea ymmärtää esimerkiksi perinteisen teollisen muotoilun näkökulmasta, jossa tuloksena on konkreettisia fyysisiä objekteja.

Mitä palvelumuotoilu siis tarkoittaa? Karkeasti ottaen kysymyksessä on:

1.    Palveluiden kehittämiseen liittyvä strategiatyö
2.    Palveluiden konseptointi
3.    Palveluprosessien suunnittelu
4.    Palveluympäristöjen suunnittelu

Palveluiden kehittäminen liittyy läheisesti organisaation muihin kehittämishaasteisiin, kuten osaamisten kehittämiseen ja brändin rakentamiseen. Konferenssin jälkeen jäin miettimään, ollaanko tässä taas synnyttämässä uutta osaamisen ammattialasiiloa, jota edistetään tiukasti omana juttunaan ymmärtämättä, mihin kaikkeen organisaatiossa tapahtuvaan kehittämiseen palvelumuotoilu linkittyy. Strategisella tasolla palvelumuotoilunäkökulman tulisi ainakin olla osa liiketoimintastrategiaa ja brändistrategiaa (design, arkkitehtuuri, viestintä, markkinointiviestintä, verkkoviestintä ja myynti). Vieläkin holistisemmassa katsannossa palvelumuotoilunäkökulma lävistää organisaation kaikki toiminnot ja osaamiset.

Palvelumuotoilun piirissä puhutaan paljon kontaktipisteistä (touchpoints), palvelupoluista ja palvelutuokioista. Nyt näyttää siltä, että palvelumuotoilun osaaminen on rikastumassa entistäkin monialaisemmaksi, kun mukaan suunnittelutiimeihin ollaan ottamassa psykologeja, sosiologeja ja kulttuuriantropologeja.

Suomenkielisen wikipedian artikkelissa palvelumuotoilusta lukee päällimmäisenä: “Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä laatuvaatimuksia”.  Perinteisesti designaloilla (sama koskee myös markkinointiviestinnän piirissä toimivia) on väheksytty käsitteellistä pohdintaa. Tosiasiassa ymmärrys palvelumuotoilun käsitteestä johtaa ymmärrykseen siitä, mitä palvelumuotoilu on.

Kuvassa Newman Popiashvili Gallery New Yorkissa. Palveluympäristössä on hienosti yhdistetty vanhoja pintoja niukkaan ja moderniin muotokieleen.

Sumea Logiikka

Sumean logiikan perusti professori Lotfi A. Zadeh, joka jo kuusikymmentäluvulla pohti kielen moniarvoisuutta. Kyse on moniarvologiikasta vastapainona kaksiarvologiikan mustavalkoiselle joko/tai -maailmalle. Sumean logiikan mukaan asiat eivät ole välttämättä täysin tosia tai täysin epätosia; vastaus ei siis ole välttämättä kyllä tai ei, vaan asia ja sen vastakohta voivat olla jossain määrin voimassa saman aikaisesti.

Otetaan esimerkki. Ystäväni Tuomo on 180 senttiä pitkä. Kuluuko hän pitkien vai ei-pitkien ihmisten joukkoon? Lappeenrannan Teknisen korkeakoulun professori Jorma K. Mattila sanoo, että “Ero todennäköisyyden ja sumeuden välillä ilmenee myös matemaattisesti siten, että todennäköisyys on additiivinen mitta, mutta sumeus on subjektiivinen mielipide”. Näin ollen Tuomo on samaan aikaan jossain määrin sekä pitkä, että ei-pitkä (asiaan ei ole yksiselitteistä vastausta).

Sumean logiikan parissa työskennellyt (paljon parjattu) Bart Kosko kertoo kirjassaan Sumea Logiikka esimerkin antiikin Kreikasta: “Zenon otti hiekkakasasta  hiukanjyvän ja kysyi, onko kasa enää kasa. Zenon ei koskaan löytänyt hiekanjyvää, joka muutti kasan ei-kasaksi”.

Kun sumeutta tarkasti pohtii, kielemme ja näin ollen todellisuutemme, pitää sisällään paljon ristiriitoja, jossa jopa vastakohdat (esimerkiksi kaunis ja ei-kaunis) ovat jossain määrin totta samaan aikaan. Mitä kompleksisempi on se ilmiö, jota arvioidaan, sitä vaikeampi siitä on antaa yksiselitteisiä lausuntoja. Alan pikkuhiljaa ymmärtää poliitikkoja, joilta tivataan kyllä tai ei-vastauksia silloinkin, kun sellaista vastausta ei edes ole olemassa. Ainakin minulle kompleksinen ja jatkuvasti muuttuva todellisuus näyttäytyy vallitsevasti subjektiivisena, ja siis sumeana.

Sumeaa logiikkaa voidaan menestyksellisesti käyttää myös laitteissa ja tietotekniikassa. Yleisesti tietotekniikkaan sovellettu sumea logiikka antaa mahdollisuuden jäljitellä ihmisen päättelyprosessia, kvantifioida epätarkkaa informaatioita ja tehdä päätöksiä epätäsmällisen tiedon perusteella.  Nykyään sumea logiikka luetaan osaksi pehmeää laskentaa (soft computing).

Tätä kirjoittaessa huomasin, että kotipesukoneessanikin on käytetty sumeaa logiikkaa (sumea säätö).

Vesa A. Niskanen (2003) Sumea Logiikka. Kirkasta älyä ja mallinnusta. WSOY.

Bart Kosko (2001). Sumea logiikka (Fuzzy Thinking, The New Science of Fuzzy Logic, 1993) Suom. Kimmo Pietiläinen. Art House.

http://oppiminen.yle.fi/artikkeli?id=2349
http://www.uta.fi/jarjestot/aatos/paatos/arkisto/208/paatos20806.html

Bisnesmies 2.0.

John Micklethwait ja Adrian Woolridge nostavat esille kosmokraattien pyrkimyksen yhdenmukaisuuteen kirjassaan Future Perfect: The Challenge and Hidden Promise of Globalisation to Describe Individuals Who are Amongst the Global Elite (2000). Hyperliikuvaa elämää elävät kosmokraatit työskentelevät pääsääntöisesti suuryrityksissä tai konsultoivat suuria organisaatioita. Micklethwaitin ja Woolridgen mukaan kosmokraatit haluavat olla jatkuvassa yhteydessä tietoon ja kontakteihinsa. He arvostavat hyvän näköisiä ja helposti huollettavia tuotteita. Kirjan mukaan heikon kansallisen identiteetin omaavat kosmokraatit ovat nykyajan uusia aristokraatteja ja kosmopoliitteja.

Lähitarkastelussa Micklethwait ja Woolridge kuitenkin huomattavat, että kosmokraatit näyttävät pukeutuvan ja puhuvan yhdenmukaisesti. Näyttää siltä, että globaali biesneskulttuuri suosii kulttuurista yhdenmukaisuutta (kieli, pukeutuminen, tavat jne) toiminnan tehokkuuden ja asiallisuuden nimissä. Kirjan perusteella ja omien havaintojenikin pohjalta on helppo hahmotella eräänlaista bisneksen parissa toimivan ihmisen stereotyyppiä. Hän on ennekaikkea siisti (miehiltä parta juuri ajettu ja tukka leikattu) ja uniformuun pukeutunut (puku tai jakkupuku). Edellä kuvattu tyyppi – mies tai nainen – on keskinkertaisuudessaan ja  persoonattomuudessaan hajuton ja väritön. Kovin omaperäisiä ajatuksia häneltä on turha odottaa. (Osin tiedostamaton) sosiaalinen koodisto viittaa tiukkaan hierarkiaan (jokaisella on pomonsa); siksi todella erottuva, luova ja rajoja rikkova ajattelu ei ole kovinkaan suosittua bisnesmaailmassa. Tässä on tietysti oma sisäinen logiikkansa, sillä useimmat bisnekset perustuvat olemassaolevan toistoon.

Ajassa on havaittavissa muutoksia, jotka ennakoivat uudenlaisen bisnesmiehen syntyä. Karkea rahasta puhuminen ja bisneksen hokeminen (wannabe -bisnesmies tai leveää murretta puhuva Pisnesmies) edustaa nykyään hierarkiassa yritysmaailman alinta kastia. Kansainvälisissä piireissä liikkuvat, pääsääntöisesti korkeasti koulutetut ammattilaiset, ovat nykyisin enenevässä määrin monipuolisesti sivistyneitä, eri kulttuureja tuntevia ja muotitietoisia maailman kansalaisia.

Oman kastinsa muodostavat persoonallaan ja viestinnällään erottuvat asiantuntijat. Heille omaperäisyys ja erottuvuus on sallittua (usein räväkkä ja suorapuheinen asiantuntija on eräänlainen esiintyvä viihdetaiteilija, joka kutsutaan paikalle täsmäiskuun).

Olisiko bisnesmies 2.0. jonkinlainen sekoitus osaamisellaan erottuvaa asiantuntijaa ja hillittyä, sivistynyttä kosmokraattia? Viisauteen pyrkivä bisnesmies 2.0. osaa kuunnella ja on toisaalta kykenevä suodattamaan omaa asiantuntemustaan kontekstit tarkasti huomioiden. Hän on (hienovaraisesti) omaperäinen, todellinen alansa asiantuntija.

Yhdysvalloissa veronmaksajien 130 mijardilla eurolla tukeman vakuutusjätin AIG:n jättiponukset johtajistolleen on saanut tavalliset ihmiset kadulle. Taantuman aiheuttama epäluulo bisneväkeä kohtaan toivottavasti muuttaa bisneskulttuureja (yhteiskunta)vastuullisemmiksi ja toimintaa eettisemmäksi. Utopiaako? Ota kantaa.

PS. Tänään tulee Teemalta ohjelma Frank Zapan klassikkolevyistä. Minkälainen olisi yritysmaailman Frank Zappa? Virtuoosimainen monitaituri ja kokeileva visionääri. Zappa oli mies, joka ei ainakaan pelannut varman päälle. Toinen vastaavanlainen metafora luovalle tiimille tai yritykselle on improvisoiva jazzbändi.

PS.2. Kuten huomaat, olen viehtynyt 2.0. -merkintätapaan. Tietotekniikan ja softakehityksen piiristä levinnyt tapa kuvata seuraavaa kehitysaskelta numeroin, sopii mielestäni loistavasti minkä tahansa ilmiön muutosten kuvaamiseen.

Transhumanismi

Eilen tuli Teemalta kiinnostava tiededokumentti: Tulevaisuuden maailma. Ohjelmassa tieteen supertähti Michio Kaku kuvasi kolmen tieteen synergiaa  (vallankumous liittyen kvanttimekaniikkaan sekä tietokoneiden ja bioteknologian nopeaan kehitykseen). Lähitulevaisuudessa ikääntymistä voidaan entistäkin tehokkaammin säädellä geenien kautta. Ihminen 2.0. voi elää 150 vuotiaaksi 150 älykkyysosamäärällä varustettuna. Ohjelmassa esitettiin myös, että ensimmäinen 150-vuotiaaksi elävä ihminen olisi nyt noin 50-70 -vuotias.

Oheisessa videossa Kaku puhuu siitä, kuinka 15-20 vuoden sisällä markkinoille ilmestyvät laskentateholtaan ylivoimaiset kvanttitietokoneet (quantum computers), jotka toimivat atomitasolla (myös CIA on kiinnostunut kvanttitietokoneista, koska niiden laskentatehon käsittelyssä mikään nykyinen salausjärjestelmä ei tule kestämään). Keksijä ja futuristi Ray Kurzweil visioi tulevaa kirjassaan The Age of Spiritual Machines. Tuossa teoksessa hän pohtii inhimillisen ja älyllisen elämän evoluutiota suhteessa tekoälyn kehitykseen ja geeniteknologiaan.  Kurzweil puhuu teknologisesta singulariteetistä (technological singularity), jolla tarkoitetaan sitä tulevaisuuden ajankohtaa, jolloin tietokoneiden älykkyys lisääntyy dramaattisesti ja ohittaa ihmisen älykkyyden. Eri arvioiden mukaan tuo aika tulee olemaan jossain vuosien 2030-2050 välillä.

Ihmisen evoluutioon voi jo nyt vaikuttaa geeniteknologian avulla. Uuden ulottuvuuden ihmisen manipuloituun evoluutioon asettaa ihmisen ja koneiden välinen suhde. Otin jo aikaisemmassa blogikirjoituksessani esille Peter Wardin artikkelin What Will Become of Homo sapiens? Ward puhuu ihmisen ja koneen sekoittumisesta ja väittää, että lähitulevaisuudessa tulee olemaan mahdollista ladata ihmisen mielen/aivojen sisältö tietokoneelle. Hän pohtii, mitä luonnonvalinnan ohittaminen sekä jatkuvasti kehittyvien tietokoneiden, robottien ja ihmisen välisen suhteen tiivistyminen merkitsee ihmisyydelle. Lopuksi Ward hahmottaa kolme skenaariota: Stasis. Pysymme tunnistettavasti nykyisenkaltaisina. Specification. Uusi ihmislaji kehittyy. Symbiosis with machines. Koneiden ja ihmisen mielen integraatio tuottavat kollektiivisen älyn.

Eilisessä TV-ohjelmassa Kaku korosti tarvetta käydä jo nyt eettistä keskustelua ihmisen ohjatusta evoluutiosta. The Humanity + (The World Transhumanist Association) on järjestö, joka peräänkuuluttaa eettistä teknologioiden kehitystä liittyen ihmisen ohjattuun evoluutioon ja ominaisuuksien kehittämiseen.

Lisää tietoa: http://www.ft.com/cms/s/0/8b162dfc-f168-11dd-8790-0000779fd2ac.html?nclick_check=1
http://www.transhumanism.org/index.php/WTA/index/
http://en.wikipedia.org/wiki/Technological_singularity

Elävältä keitetty sika

Luin aamulla järkyttävän uutisen. Sikoja keitettiin elävältä HKScanin teurastamolla Ruotsissa. Kyse ei ollut edes mistään yksittäisestä virheestä, vaan pitkään jatkuneesta toimintakulttuurista, sillä sikoja oli uutisen mukaan toistuvasti joutunut elävänä kiehuvaan kalttauskammioon.

Perustelut olivat hämmentäviä. Luulajan teurastamon toimitusjohtaja Michael Hugossonin mukaan töitä tehdään liian kiireellä ja stressi on kova. Sikojen elävältä keittämisen syy on siis kiire?!

Edellisessä blogikirjoituksessani puhuttiin elämän hidastamisen tarpeesta. Yksi keskeinen perustelu hidastamiselle on parempi laatu. Teollisuudessa tällaiselle argumentille ei tietysti ole juurikaan kuulijoita. Tehokkuus ratkaisee (lue tehokkuus=nopeus).

Ymmärrän toki, että yritysten tehtävänä on tuottaa lisäarvoa osakkeenomistajille. Ymmärrän myös vanhan hokeman siitä, että asiakas on aina oikeassa. Tällaisissa tapauksissa toivoisi, että kuluttajat äänestäisivät ostokäyttäytymisellään ja yksinkertaisesti jättäisivät ostamatta epäeettisestä toiminnasta kiinni jääneiden yritysten tuotteita. Toivoisin, että joku ymmärtäisi perustaa nettiin vaikutusvaltaisen sosiaalisen median sivuston, jossa yrityksistä pidettäisiin plus- ja miinustilastoa. Kuluttajien paine on paras tapa muuttaa yritysten toimintaa.

Viime vuosina on noussut esiin kaksi termiä: Viherpesu (greenwashing) ja teflonyritys (the teflon company). Viherpesulla tarkoitetaan organisaatioiden halua viestiä vihreydestään, ilman että siihen juuri liittyy mitään konkreettisia toimenpiteitä. Teflonyritys taas tekee kaikkensa näyttääkseen yhteiskuntavastuutaan, toimenpiteiden jäädessä olemattomiksi. Pinnallisesta ympäristöystävällisyydestä tai valheellisesta eettisyydestä pitäisi ehdottamallani sivustolla rangaista aivan erityisesti: sinne voisi tulla sikamaisesti käyttäytyvien yritysten musta lista.

Slow Life 2.0.

Suomessa on alettu käyttää kotoperäistä termiä leppoistaminen. Uudis-sanassa on hyvä klangi. Mutta, mistä tämä kaikki hössytys hitaasta elämästä on kotoisin? Elämän hidastamiseen tähtäävä  joukkoliike (slow movement) syntyi Roomassa järjestetystä protestista McDonaldsin ravintolaa vastaan. Protestin jälkimainingeissa syntyi Slow Food –yhdistys. Nykyään Slow -etuliite näkyy vähän joka paikassa: Slow Travel, Slow Shopping ja Slow Design.

Italialaisen Carlo Petrinin vuonna 1986 perustamaan Slow Food –yhdistykseen kuuluu nykyään yli 83.000 jäsentä 122 maassa. Järjestön pääpaikkana toimii lähellä Torinon kaupunkia sijaitseva Bra. Kansanliikkeen yksi keskeisistä päätavoitteista on paikallisten kulttuuriperinteiden säilyttäminen ja elävöittäminen. Petriniltä on ilmestynyt aihetta käsittelevä kirjakin Slow Food: The Case for Taste (2003). Tunnetuin slow-kirjoista lienee kuitenkin Carl Honorén kansainvälinen bestseller In Praise of Slow – How a Worldwide Movement Is Challenging the Cult of Speed (lisää tietoa www.carlhonore.com). Slow-filosofiaan liittyy keskeisesti ajan arvostaminen, ei ajan laskeminen. Yhtä kiinnostavaa on laadun vaaliminen, nopeuden asemesta.

Vuonna 1993 Tom Hodgkinson ja hänen ystävänsä Gavin Pretor-Pinney perustivat protestanttista työetiikkaa vastustavan kirjamuotoisena ilmestyvän The Idler-lehden (http://idler.co.uk). Tom Hodgkinson on myös julkaissut suosittuja kirjoja aiheesta (How To Be Idle ja How To Be Free). Tavoitteena on laiskottelun saattaminen kunniaan ja raatamiseen kannustavan kulttuurin vastustaminen. Erityisesti Hodgkinsonin How To Be Free on hauska kuvaus pienestä ihmisestä byrokratian rattaissa ja taloudellisten paineiden stressaamana.

Parhaimmillaan ajatus elämän hidastamisesta liittyy hyvinvoinnin parantamiseen ja oman itsensä löytämiseen. Yhtä usein vaikuttaa siltä, että
elämän hidastamiseen liittyy kaiken uuden vastustus ja entisen kaipuu; kuvitelma siitä, että ennen oli kaikki paremmin.

Busineksen parissa toimivat taas saattavat vierastaa hidastamiseen liittyvää käsitteistöä. Monelle tulee ensimmäisenä mieleen palvelun hitaus tai se ettei paikkakunnan elinkeinoympäristössä tapahdu mitään.

Olen ollut CID-tiimin  kanssa (yhteistyössä Lahden ammattikorkeakoulun innovaatiokeskuksen ja Lahden Messujen) mukana ideoimassa seuraavaa OLO.MUOTO-09 tapahtumaa, jonka teemana on Designing Slow Life.  Tapahtumasta voi kehkeytyä hitti, sillä nykyään elämän hidastaminen on megatrendi, joka herättää kiinnostusta kaikkialla. Suomessa elämän hidastamisen kaupallistamiseen olisi upean luonnon näkökulmasta loistavat mahdollisuudet. Siksi hidastamisen filosofiaan pitäisi nyt tarttua laajalla rintamalla.

Slow Life 2.0. voisi olla seikkailu hitaan rajapinnoille; sen tulkitsemiseen mitä hidastaminen eri konteksteissa oikein tarkottaisi. Designing slow life tarkoittaa nimenomaan sitä, että etsitään hitaalle toteutumismahdollisuuksia designin keinoin.

PS. Tulipa mieleeni eräs henkilökohtainen juttu. Voisiko esimerkiksi sikarin tupruttelu laadukkaan viskin kera ja viisaassa seurassa, olla tavoiteltavaa hidasta elämää? Nythän on käynyt niin, ettei sikarin nautiskelijoille oikein löydy kunnon paikkoja. Pakkasessa on ikävä poltella.

Minkä alan työtä brändääminen on?

Yleisesti ajatellaan, että brändääminen liittyy lähinnä markkinointiin. Yhtä yleisesti brändääminen mielletään lähinnä kaupalliseksi toiminnaksi. Brändin rakentamisesta on kuitenkin tullut laaja yhteiskunnallinen ja kulttuurinen ilmiö, joka koskettaa kaikkia suomalaisia.

Mitä brändi oikein tarkoittaa? Käsite on jäänyt monelle ammattilaisellekin epäselväksi. Määrittely on syytä tehdä ymmärtäen käsitteeseen liittyvää kulttuurista evoluutiota. Yhtä lailla määrittely on nähtävä nykyhetkeen sidottuna tehtävänä ja osana aihealueeseen liittyvien osaamisten kehitystä. Olemme pohtineet asiaa jo vuosia immateriaalioikeuksien ja henkisen pääoman asiantuntijan Timo Kivi-Koskisen kanssa. Juuri nyt voidaan perustellusti väittää, että brändi on merkitty nimi, joka tunnetaan jossakin kohderyhmässä ja joka erottaa sen muista merkityistä nimistä. Se voi olla minkä tahansa organisaation, yrityksen, tuotteen, tuoteryhmän, palvelun, projektin, tuotannon tai vaikkapa henkilön merkitty nimi.

Myös ei-kaupalliset toimijat voivat olla merkittyjä nimiä, brändejä. Tällöin viestinnän keskeinen tavoite on vaikuttavuus.

Usein kuulee väitteen, että Coca-cola on brändi, mutta kulmakunnan nakkikioski ei ole. Jos kuitenkin kotiseutusi nakkikioski on satojen ihmisten tuntema merkitty nimi, se on ilman muuta brändi.

Erityisesti vasta- ja alakulttuurien parissa toimivat ihmiset, tutkijat ja taiteilijat ovat ihmetelleet:  mitä jos joku vastustaa brändäystä ja nimenomaisesti ei halua erottua joukosta? Tämän päivän Helsingin Sanomissa on Harri Uustorpan artikkeli Lauluntekijä kantaa himmeää soihtua. Jutun kuvatekstissä kerrotaan, että viisisataa laulua levyttänyt Timo Kiiskinen vierastaa sanaa taitelija: “Olen paljon mielummin käsityöläinen.” Kuten olen aikaisemminkin blogikirjoituksissani todennut, suomalaisten sokea piste on (näennäinen) vaatimattomuus ja (näennäinen) aitous. Tosiasiassa Timo Kiiskinen brändää itseään käsityöläiseksi, lisäksi hän toteaa itsestään parhaiden brändinrakentamisen perinteiden mukaan että “Olen aika raskasmielinen ja surumielinen sielu” (ja taas yleisö nyökkää hyväksyvästi oikealle mielipiteelle).

Siinäkin tapauksessa, että vastustaa kaikkea brändäämiseen liittyvää, on vaarassa joutua brändäyksen logiikan uhriksi. Näyttää nimittäin siltä, että mitä kovemmin brändäämistä vastustaa, sitä enemmän kehittyy tunnetuksi ja merkityksi nimeksi, eli brändiksi. Se, että tekee itseään tunnetuksi jostain (/mistä tahansa) asiasta, on brändin kehittämistä.

Minkä alan työtä brändääminen oikein on? Epäilemättä brändin kehittämisen keskiöön asettuvat viestintä, design, markkinointi, markkinointiviestintä ja myynti, mutta nykyään ilman muuta myös insinööri- ja businessosaaminen, tietohallinto, internet- ja mobiiliosaaminen sekä juridiikka, arkkitehtuuri, sisustusarkkitehtuuri, sosiologia, psykologia, semiotiikka, kulttuuriantropologia ja niin edelleen. Brändien kehittämiseen sotkeutuneiden amattialojen määrä lisääntyy koko ajan. Esimerkiksi aivotutkimuksen viimeistä osaamista halutaan nyt hyödyntää entistäkin tarkemman täsmäviestinnän tukena.

Viimeisen 8-10 vuoden todelliset megatrendit eettisyys ja vihreys (ekologisuus) näkyvät niin puolueiden kuin suuryritystenkin viestinnässä. Ennakoin, että seuraava suuri megatrendi on ympäristön ja viestinnän muuntuvuus sekä muunneltavuus, jotka mahdollistuvat teknologisen kehityksen mukana.  Tällöin pohdinnan keskiöön voi nousta brändien viestinnän vaikutus ihmisten hyvinvointiin.