Archive for the ‘Pohdintoja’ Category

Kaksinaismoralismia

9.6.2009

Törmäsin kiinnostavaan tyyppiin palatessani San Franciscosta. Vieressäni lennolla istui muusikko Dennis Agajanian vaimoineen. Sympaattinen kaveri kertoi avoimesti perheestään, näytti valokuvia iPhonen ruudulta maatilastaan, autoistaan, Chopperistaan ja amerikkalaistyyppisestä palkintovaimostaan (trophy wife). Uskonnollista oikeistoa edustanut Agajanian oli omituinen sekoitus rentoa kadunmiestä, karismaattista esiintyjää ja äkkiväärää äärioikeistolaista, jolle Obama näyttäytyi vakavana uhkana. Dennis, tosi uskovainen (true believer), kertoi kuvia näyttäessään ampumaharrastuksestaan (kuvissa räiskintää kaikenlaisilla aseilla). Olen aina jaksanut ihmetellä, miten Jeesus ja ampuma-aseet liittyvät yhteen? Agajanian ja kaltaisensa näyttävät uskovan samaan aikaan asevarusteluun, sotiin länsimaisten arvojen puolesta sekä rajattomaan aseenkanto-oikeuteen ja kuolemantuomioon, eikä siinä ole heidän mielestään mitään ristiriitaa kristinuskon syvemmän olemuksen kanssa.

Oheinen videoklippi näyttää, kuinka taitava kitaristi ja esiintyjä Agajanian on. Sympaattinen muusikko teki muutenkin vaikutuksen. Blogissani en halua mollata mitään poliittista suuntausta tai uskontoa. Katsoin kuitenkin tarpeelliseksi pohtia kaksinaismoralismia konkreettisen esimerkin kautta. Samalla tavalla kaksinaismoralismia on pauhata vihreistä arvoista, ilman että se näkyy mitenkään yksilön omassa käytännön toiminnassa.

Mainokset

Susan Boyle

3.5.2009

Suuri yleisö on hullaantunut tarinaan 47-vuotiaasta Susanista. Hänen YuoTubeen sirrettyä esitystään alkuvuoden Britain’s got Talent -kykyjenetsintäohjelmassa on käynyt katsomassa yli 100 miljoonaa ihmistä.

Romanttisesta ja idealistisesta näkökulmasta Susan Boyle on aito ikineitsyt, jonka laulutaitoa pidetään ihmeenä ja tarinaa koskettavana.  Erityisesti ihmisiä ja Talent-tuomaristoa on näyttänyt liikuttavan vanhanpiian koskettava esiintyminen. Ihmistä ei koskaan pitäisi arvioida ulkonäön perusteella. Tässä mielessä tarinaan on kätketty opetus.

Toisaalta tarkemmin katsottaesssa näyttää siltä, että yllä oleva YuoTube-esitykseen on etukäteen tarkkaan rakennettu tarina ja  dramaturgia.  Lavan ulkopuoliset kommenttaattorit saavat epäilemään, olisivatko tuomareiden reaktiotkin etukäteen käsikirjoitettuja? Onko Susan Boylen tarina muiltakaan osin aito?  Joka tapauksessa tarinan paketointi ja Susan Boylen brändäys on mestarin näyte.

Toivoisin lisää mediakasvatusta ja mediakriittisyyttä kaikille opetuksen asteille, jotta mediasisältöjä osattaisiin analyyttisesti arvioida.

Bisnesmies 2.0.

22.3.2009

manhattan

John Micklethwait ja Adrian Woolridge nostavat esille kosmokraattien pyrkimyksen yhdenmukaisuuteen kirjassaan Future Perfect: The Challenge and Hidden Promise of Globalisation to Describe Individuals Who are Amongst the Global Elite (2000). Hyperliikuvaa elämää elävät kosmokraatit työskentelevät pääsääntöisesti suuryrityksissä tai konsultoivat suuria organisaatioita. Micklethwaitin ja Woolridgen mukaan kosmokraatit haluavat olla jatkuvassa yhteydessä tietoon ja kontakteihinsa. He arvostavat hyvän näköisiä ja helposti huollettavia tuotteita. Kirjan mukaan heikon kansallisen identiteetin omaavat kosmokraatit ovat nykyajan uusia aristokraatteja ja kosmopoliitteja.

Lähitarkastelussa Micklethwait ja Woolridge kuitenkin huomattavat, että kosmokraatit näyttävät pukeutuvan ja puhuvan yhdenmukaisesti. Näyttää siltä, että globaali biesneskulttuuri suosii kulttuurista yhdenmukaisuutta (kieli, pukeutuminen, tavat jne) toiminnan tehokkuuden ja asiallisuuden nimissä. Kirjan perusteella ja omien havaintojenikin pohjalta on helppo hahmotella eräänlaista bisneksen parissa toimivan ihmisen stereotyyppiä. Hän on ennekaikkea siisti (miehiltä parta juuri ajettu ja tukka leikattu) ja uniformuun pukeutunut (puku tai jakkupuku). Edellä kuvattu tyyppi – mies tai nainen – on keskinkertaisuudessaan ja  persoonattomuudessaan hajuton ja väritön. Kovin omaperäisiä ajatuksia häneltä on turha odottaa. (Osin tiedostamaton) sosiaalinen koodisto viittaa tiukkaan hierarkiaan (jokaisella on pomonsa); siksi todella erottuva, luova ja rajoja rikkova ajattelu ei ole kovinkaan suosittua bisnesmaailmassa. Tässä on tietysti oma sisäinen logiikkansa, sillä useimmat bisnekset perustuvat olemassaolevan toistoon.

Ajassa on havaittavissa muutoksia, jotka ennakoivat uudenlaisen bisnesmiehen syntyä. Karkea rahasta puhuminen ja bisneksen hokeminen (wannabe -bisnesmies tai leveää murretta puhuva Pisnesmies) edustaa nykyään hierarkiassa yritysmaailman alinta kastia. Kansainvälisissä piireissä liikkuvat, pääsääntöisesti korkeasti koulutetut ammattilaiset, ovat nykyisin enenevässä määrin monipuolisesti sivistyneitä, eri kulttuureja tuntevia ja muotitietoisia maailman kansalaisia.

Oman kastinsa muodostavat persoonallaan ja viestinnällään erottuvat asiantuntijat. Heille omaperäisyys ja erottuvuus on sallittua (usein räväkkä ja suorapuheinen asiantuntija on eräänlainen esiintyvä viihdetaiteilija, joka kutsutaan paikalle täsmäiskuun).

Olisiko bisnesmies 2.0. jonkinlainen sekoitus osaamisellaan erottuvaa asiantuntijaa ja hillittyä, sivistynyttä kosmokraattia? Viisauteen pyrkivä bisnesmies 2.0. osaa kuunnella ja on toisaalta kykenevä suodattamaan omaa asiantuntemustaan kontekstit tarkasti huomioiden. Hän on (hienovaraisesti) omaperäinen, todellinen alansa asiantuntija.

Yhdysvalloissa veronmaksajien 130 mijardilla eurolla tukeman vakuutusjätin AIG:n jättiponukset johtajistolleen on saanut tavalliset ihmiset kadulle. Taantuman aiheuttama epäluulo bisneväkeä kohtaan toivottavasti muuttaa bisneskulttuureja (yhteiskunta)vastuullisemmiksi ja toimintaa eettisemmäksi. Utopiaako? Ota kantaa.

PS. Tänään tulee Teemalta ohjelma Frank Zapan klassikkolevyistä. Minkälainen olisi yritysmaailman Frank Zappa? Virtuoosimainen monitaituri ja kokeileva visionääri. Zappa oli mies, joka ei ainakaan pelannut varman päälle. Toinen vastaavanlainen metafora luovalle tiimille tai yritykselle on improvisoiva jazzbändi.

PS.2. Kuten huomaat, olen viehtynyt 2.0. -merkintätapaan. Tietotekniikan ja softakehityksen piiristä levinnyt tapa kuvata seuraavaa kehitysaskelta numeroin, sopii mielestäni loistavasti minkä tahansa ilmiön muutosten kuvaamiseen.

Elävältä keitetty sika

18.3.2009

sika

Luin aamulla järkyttävän uutisen. Sikoja keitettiin elävältä HKScanin teurastamolla Ruotsissa. Kyse ei ollut edes mistään yksittäisestä virheestä, vaan pitkään jatkuneesta toimintakulttuurista, sillä sikoja oli uutisen mukaan toistuvasti joutunut elävänä kiehuvaan kalttauskammioon.

Perustelut olivat hämmentäviä. Luulajan teurastamon toimitusjohtaja Michael Hugossonin mukaan töitä tehdään liian kiireellä ja stressi on kova. Sikojen elävältä keittämisen syy on siis kiire?!

Edellisessä blogikirjoituksessani puhuttiin elämän hidastamisen tarpeesta. Yksi keskeinen perustelu hidastamiselle on parempi laatu. Teollisuudessa tällaiselle argumentille ei tietysti ole juurikaan kuulijoita. Tehokkuus ratkaisee (lue tehokkuus=nopeus).

Ymmärrän toki, että yritysten tehtävänä on tuottaa lisäarvoa osakkeenomistajille. Ymmärrän myös vanhan hokeman siitä, että asiakas on aina oikeassa. Tällaisissa tapauksissa toivoisi, että kuluttajat äänestäisivät ostokäyttäytymisellään ja yksinkertaisesti jättäisivät ostamatta epäeettisestä toiminnasta kiinni jääneiden yritysten tuotteita. Toivoisin, että joku ymmärtäisi perustaa nettiin vaikutusvaltaisen sosiaalisen median sivuston, jossa yrityksistä pidettäisiin plus- ja miinustilastoa. Kuluttajien paine on paras tapa muuttaa yritysten toimintaa.

Viime vuosina on noussut esiin kaksi termiä: Viherpesu (greenwashing) ja teflonyritys (the teflon company). Viherpesulla tarkoitetaan organisaatioiden halua viestiä vihreydestään, ilman että siihen juuri liittyy mitään konkreettisia toimenpiteitä. Teflonyritys taas tekee kaikkensa näyttääkseen yhteiskuntavastuutaan, toimenpiteiden jäädessä olemattomiksi. Pinnallisesta ympäristöystävällisyydestä tai valheellisesta eettisyydestä pitäisi ehdottamallani sivustolla rangaista aivan erityisesti: sinne voisi tulla sikamaisesti käyttäytyvien yritysten musta lista.

Kuka kyseenalaistaisi kritiikin?

15.2.2009

shit-is-coming

Oletko huomannut, että kritiikit toistuvat julkaisusta toiseen hyvin samantyyppisinä. Erityisesti tämä pätee elokuvakritiikkiin. Varminta on mukailla tunnettujen ja tunnustettujen kansainvälisten kriitikoiden näkemyksiä. Yhtä yleistä on lainata kriitikoiden käsiterunoutta vähän sieltä ja hiukan tuolta, koostaen niistä oma kokonaisuutensa. Kriitikon persoonallinen, vaihtoehtoinen pohdinta on valitettavan harvinaista (Toisaalta on niinkin, että monet aidosti kuvittelevat olevansa erilaisia; he kun erilaistuvat tiedostamattomasti samalla tavalla kun muutkin).

Hyvän kriteereissä on havaittavissa tiettyjä ajalle ominaisia tendenssejä. Juuri nyt elokuva on lähes lähtökohtaisesti kriitikoiden mielestä hyvä, jos päähenkilö on erikoinen friikki tai vähemmistöjen edustaja. Elokuva tuntuu syvälliseltä jos aiheena ovat suru, masennus ja/tai muut elämän ikävät asiat. Kritiikin taustalla näyttää vaikuttavan yllättävänkin ”annettu” sosiaalinen koodisto: mitä mieltä tulee olla ja mikä näkemys taas ei ole sovelias.

Metatasolla elokuva on hyvä, jos se on ilmaisua uudistava. Yhtä vankka laadun kriteeri on omaperäisyys. Vastaavasti kliseisyys on erittäin usein mainittu heikkous. Tietysti puhuttelevuus ja koskettavuus ovat hyvän elokuvan ikiaikaisia tunnusmerkkejä. Laatua arvioidaan myös elokuvan taustalla olevien yksittäisten ammattiryhmien osaamisesta käsin. Kokonaisuutena kehno elokuva voi olla kiinnostava pelkästään korkeatasoisen visuaalisuutensa kautta.

Parhaimmillaan elokuva synnyttää mukanaan vievän todellisuusilluusion (vaihtoehtoisia todellisuuksia) ja tässä mielessä päihittää helposti usein asetelmallisen ja pysähtyneen teatterin ilmaisumuotona. Tästä syystä erityisesti viihdeteatteri on mustalla listallani, vain älynystyröihin vetoava dialogi voi saada astumaan teatterin ovesta sisään.

Huomautettakoon, että monet yllä esitetyistä laadun kriteereistä pätevät myös muotoilun arvioimiseen (esimerkiksi omaperäisyyden vaatimus). Tosiasiallisesti minkä tahansa ammattialan töiden arvioiminen vaatii pitkää kellumista alan hiljaisen tiedon meressä. Monet laadun kriteerit eivät ole kovinkaan helposti eksplisiittisesti formuloitavissa. Osin kollektiivisesti tiedostamattomien laadun kriteerien esiin kaivaminen vaatii tuntosarvia ja dialogia sekä toisaalta kykyä hypätä ulos ammattialansa kehyksistä.

Kuva New Yorkista (JK).

Miksi suru on syvällistä, mutta ilo pinnallista?

20.12.2008

Oletteko koskaan miettineet, miksi erityisesti meillä Suomessa suru ja masennus tuntuvat olevan syvällisiä asioita, mutta ilo esitetään usein pinnallisena ja helposti ohitettavana. Suomalaisen kirjallisuuden aihevalikoimassa tämä näkyy hyvin; esille nousevat tuska, häpeä, suru, masennus ja yksinäisyys. Ne kun ovat kulttuurisesti hyväksyttyjä ja usein automaattisesti syvällisinä pidettyjä aihealueita.

Tästä tulee mieleeni toinen kummallisuus, joka liittyy graafiseen suunnitteluun. Kirjan tekstisisältö koetaan arvokkaaksi, mutta ulkoasu usein pinnalliseksi kuorrutukseksi. Todellisuudessa ulkoasu on osa teoksen sisältöä. Parhaimmillaan visuaalisuus käy tekstin kanssa elävää vuoropuhelua. Ulkoasu voi tukea tekstisisältöä tai tuoda siihen kokonaan uusia sävyjä. Joskus on jopa kokonaisuuden kannalta järkevää, jos kirjan visuaalinen identiteetti on jäsennetty omalakiseen mailmaansa ja teksti on jätetty heitteille.